Kansallismuseon liuskekivikatto on Suomessa harvinaislaatuinen

Kun Kansallismuseo valmistui vuonna 1910, se valmistui jo itsessään Suomen kansallisaarteeksi, suomalaisuutta kaikessa korostaen. Sen harmaa julkisivugraniitti ja julkisivukoristeiden vuolukivi ovat suomalaista alkuperää. Kuitenkin julkisivun katossa on käytetty liuskekiveä, joka tuotiin Walesista.

– Armas Lindgren, yksi kolmesta Kansallismuseon aikanaan suunnitelluista arkkitehdeista, teki 1890-luvun lopulla opintomatkoja Englantiin ja Skotlantiin, jossa liuskekivi oli varmasti tullut hänelle tutuksi, Kansallismuseon korjaustyön projektiarkkitehti Jaakko Penttilä Helander & Leiviskä arkkitehdeilta kertoo.

Suomessa liuskekivikattoja on hyvin vähän, toisin kuin muualla Euroopassa.

– Liuskekiviä on toki käytetty Suomessa 1800–1900-lukujen vaihteessa, mutta usein sitä nähdään vain pienissä, näkyvissä ja koristeellisissa osissa. Kansallismuseon katossa liuskekiveä on käytetty harvinaisen laajasti, Jaakko Penttilä sanoo.

Kansallismuseon peruskorjauksen arkkitehtiryhmässä projektiarkkitehti Jaakko Penttilän vastuulla on mm. vesikaton ja julkisivujen korjaussuunnittelu.

1800-luvun teollistuminen muutti maailmaa nopeasti. Purjelaivat vaihtuvat höyrylaivoihin ja myös liuskekiven louhinta ja valmistus helpottuivat höyrykoneiden avulla. Liuskekiven hinta putosi ja tuotteesta tuli kilpailukykyinen esimerkiksi poltetun tiilen kanssa.

– Voidaan ajatella, että liuskekivissä on sellaista puupaanujen vaikutelmaa, mutta kyllä liuskekivikatto oli 1800-luvun lopulla myös modernin ja teollistuvan maailman ratkaisu, Penttilä pohtii.

Kansallismuseon liuskekivet hankittiin aikakauden yhdestä suurimmasta louhoksesta, Walesin Penrhynista. Sama louhos on edelleen toiminnassa, joten Kansallismuseon uudetkin liuskekivet saatiin valmistettua samasta Penrhynin liuskekivestä.

Koristeellisia kuvioita vanhoilla ja uusilla liuskekivillä

Kansallismuseon kattoa kannattaa tutkailla kauemminkin, sillä sieltä löytyy erikokoisia ja -muotoisia liuskekiviä monin eri tavoin ladottuina – on pyöreää reunaa ja erilaisia neliöitä, salmiakkikuviota ja korumaista reunusta. Liuskekivet ja kuparipellitykset vuorottelevat eri muodoissa ja katon jyrkkyysvaihteluissa, lisäksi auringonsäteiden heijastuksista katon ilme muuttuu.

Projektiarkkitehti Jaakko Penttilän mukaan liuskekivien alkuperäisestä asennustavasta ei ole tarkkaa tietoa. Se tiedetään, että liuskekivien alla oli rautapelti, mutta miten liuskekivet oli pellin päälle kiinnitetty, ei ole selvillä. Muutoksiakin kattoon on vuosisadan saatossa tehty, sillä Suomen olosuhteissa haasteita esiintyi jo pian rakennuksen valmistumisen jälkeen erityisesti vesikaton sisätaitteiden eli jiirien kohdalla, jonne lumi ja jää helposti pakkaantuvat.

– Haasteellisimmissa kohdissa liuskekivet on vaihdettu kuparipellityksiin, jotka myös nyt tehtävässä korjaustyössä säilytetään, Penttilä toteaa.

Katon korjaustyössä palautetaan alkuperäisestä ilmeestä kuitenkin suurten kattopintojen harjalle liuskekivestä tehty koristepäärme.

Liuskekivistä rakentaminen on taitolaji

KK-Kivetyksen Patrick Jaller naputtelee kuparinauloja vuolukiveen parilla napakalla iskulla.

Kuva: Stonegroup Finland

– Se näyttää helpolta, mutta kyllä oikeaa työskentelytapaa piti tovi harjoitella, NCC:n vastaava työnjohtaja Tuomas Nousiainen toteaa.

Kivi on kovuudessaan erityinen materiaali ja lisäksi monimuotoisen ja paikoin jyrkän katon rakentamisessa työasennot voivat asettaa haasteita. Työmaan turvallisuuteen, telineisiin, sääsuojiin ja logistiikkaan onkin paneuduttu perusteellisesti. Kivien tuonti ja vienti katolle pitää niin ikään pystyä hoitamaan turvallisesti, mutta samalla tehokkaasti.

Walesista Kansallismuseon työmaalla viime kesänä käynyt asiantuntija Jon Greenough (vas.) Greenough & Sons Roofing Contractorsista antoi hyödyllisiä käytännön ohjeita liuskekivirakentamisesta. Esimerkiksi rondellin pyöreyden ja liuskekivien erilaisten muotojen takia alusrimoituksen ja ladonnan yhteensovittaminen oli hyvä katsastaa katolla.

– Telineratkaisut suunniteltiin todella huolellisesti ja oikeisiin työtapoihin saimme apua myös Walesista, josta on käyty täällä paikan päällä pari kertaa, NCC:n aluevastaava Aleksi Ropponen kertoo.

Myös rakennesuunnittelija Tuulikki Maanpää Insinööritoimisto Lauri Mehdolta kertoo, että Walesista tuli tuotteiden tilauksen myötä myös asennusohjeet, joita hankkeessa noudatetaan. Lisäksi on tutkittu vanhojen korjausten dokumentaatiota ja tehty rakenneavauksia.

Nyt tehtävässä korjauksessa päädyttiin noudattamaan pitkälti 1960-luvun korjauksen mallia, jossa liuskekivet kiinnitetään kuparinauloilla pystyrimoituksen päälle. Liuskekivien kiinnitys varmistetaan koukuilla.

– Kiinnostavaa oli, että testeissä vanhojen liuskekivien lujuudet olivat jopa parempia kuin uusien, vaikka niiden paksuus on sama, Maanpää toteaa.

Stonegroup Finlandin myyntijohtaja Arttu Jokinen olettaa syyn johtuvan siitä, että liuskekivet ovat luonnonmateriaalia, jota louhitaan nyt Penrhynissä eri paikasta. Liuskekiven kestävyys on vähintään sata vuotta.

Asennuksessa jokaisen kiven laatu varmistetaan vielä ennen asennusta kopauttamalla kiveä. KK-Kivetyksen Patrick Jallerin korva on harjaantunut huomaamaan muuttuvan äänen, jos kivessä on halkeama.

– Walesissa liuskekiveä alettiin louhia jo 1300-luvulla. Penrhynin louhos on 500 miljoonaa vuotta vanhaa merenpohjaa, jonne on muodostunut sedimenttiä. Se on tiivistynyt kiveksi ja mannerlaattojen törmäyksestä kivi on noussut pystyasentoon. Louhos on siis oikeastaan pystyssä oleva merenpohja, Jokinen kertoo.

Liuskekivi on pitkäikäisyytensä lisäksi hyvin korjattavissa oleva materiaali. Suomessa liuskekiveä tuotetaan esimerkiksi Oriveden louhoksesta, jossa louhitaan jopa kaksi miljardia vuotta sitten muodostunutta liuskekiveä. Tämä materiaali ei kuitenkaan sopinut Kansallismuseon katon korjaukseen.

– Kotimaista Oriveden Sisu -liuskekiveä ei voida halkaista riittävän ohueksi, jotta se olisi sopinut Kansallismuseon vesikattoon, Arttu Jokinen toteaa.

Kansallismuseon katto ennen korjaustyön aloittamista. Kuva: Stonegroup Finland

Kansallismuseo. Kuva: Museovirasto