Rakentajakin saa tuntea

Kaksi vuotta sitten istuin NCC-talon kriisipalaverissa ja ihmettelimme uuden viruksen rantautumista Suomeen. Mikä virus? Mihin se vaikuttaa? Loppuuko ruoka? Kuinka minun käy, jos sairastun? Moni asia oli uhkana mielessämme ja järkytti meidän kaikkien elämää niin työssä kuin kotona. Kuitenkin selviydyimme hyvin, kävimme töissä työmaalla ja toimistolla työskentelevät siirtyivät etätöihin koteihinsa. Olemme eläneet monenlaisten muutoksien, epävarmuuden ja huolen aikaa yksin tai yhdessä. Nyt sitten moni on huokaissut helpotuksesta, elämä on palaamassa takaisin raiteilleen ja yhteiskunta on avautumassa, myös etätyöläiset palailevat takaisin työyhteisön pariin toimistoille. Kuinkas sitten kävikään.

Kaksi vuotta sitten istuin NCC-talon kriisipalaverissa ja ihmettelimme uuden viruksen rantautumista Suomeen. Mikä virus? Mihin se vaikuttaa? Loppuuko ruoka? Kuinka minun käy, jos sairastun? Moni asia oli uhkana mielessämme ja järkytti meidän kaikkien elämää niin työssä kuin kotona. Kuitenkin selviydyimme hyvin, kävimme töissä työmaalla ja toimistolla työskentelevät siirtyivät etätöihin koteihinsa. Olemme eläneet monenlaisten muutoksien, epävarmuuden ja huolen aikaa yksin tai yhdessä. Nyt sitten moni on huokaissut helpotuksesta, elämä on palaamassa takaisin raiteilleen ja yhteiskunta on avautumassa, myös etätyöläiset palailevat takaisin työyhteisön pariin toimistoille. Kuinkas sitten kävikään.

Kaiken tunnemyrskyn jälkeen, josta tuskin olemme toipuneet, viime viikolla tuli uusi mieltä vielä enemmän järkyttävä uutinen. Meistä varmasti jokainen on Ukrainan sodan uutiset ottanut vastaan jonkinlaisella tunteella. Joku ei voi ymmärtää, eikä usko asiaa todeksi. Toiset jähmettyvät, toiset ahdistuvat, joku sanoo, ettei tunnu missään. Meillä on erilaisia tapoja reagoida, kun saamme kuulla uutisia, jotka järkyttävät perusturvaamme ja sitä kautta mielen rauhaa. On niitä, jotka toimivat ja ovat jo reppu selässä menossa kohti rajoja pelastamaan tuttuja tai tuntemattomia. Toiset taas pakenevat, suunnittelevat minne olisi turvallisinta muuttaa. Joillekin on ominaista kieltää ja todeta, ettei mitään ole tapahtunut. Jotkut puhua pälpättävät ja toiset vaikenevat.

Itse mietin, että mitenkä ihmeessä kuvittelin nuorena elämän suuremmista huolista kokemattomana hoitajana pärjääväni YK-joukoissa, jonne hain ja jopa allekirjoitin useampana vuonna toimintavalmiussopimuksenkin. Kohtalo kuitenkin päätti, etten päässyt tai joutunut palvelukseen. Varmasti moni ahdistava kokemus jäi kokematta, jolloin ne eivät myöskään seuraa mukana vaikuttamassa uusiin tilanteisiin negatiivisesti. Useamman vuoden työskentely ensiapuasemalla toi minulle ihmisen hädän ja tuskan lähelle, jonka nähtyäni opin myös sen, että jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan. Oli nuori tai vanha, mies tai nainen, niin emme voi tietää etukäteen mikä satuttaa itse kunkin sielua. Ikä voi tuoda oman vivahteensa meidän toimintaamme ja reagointiin. Kokemus opettaa ja joskus saattaa myös säästää meitä henkisesti.

NCC:läisten kanssa olen käynyt erilaisia keskusteluja, joista päällimmäisenä mielessä yksi tämän päivän keskustelu. Pohdimme, onko tilanne vaikuttanut meidän molempien yöuniin? Minulta kun sitä eräs henkilö kysyi, totesin ettei enää, kun lopetin 10-uutisten katselun, mutta edelleen asia menee monta kertaa päivässä ns. ihon alle. Keskustelukumppani taas totesi, että uni on tallella, kun on asian saanut järjellisesti itselle selitettyä pois, eikä tarvitse enää samalla lailla miettiä. Siinä sitten pohdiskelimme, että oliko tunteiden ero se, että puhujapari oli insinööri ja hoitaja vai johtuiko ero ”tippaleipäaivoista” ja ”putkiaivoista”.

On kuitenkin hyvä muistaa, että jokaisen meidän tulee saada reagoida, jokaisen tunteet ovat tärkeitä ja on tärkeää myös tunnistaa omat tunteensa, jotta pääsee asioissa eteenpäin sekä pystyy käsittelemään tapahtuneita. Meillä on työpaikoilla töissä henkilöitä, joilla voi olla omaisia tai läheisiä kriisialueella. Henkilöitä, jotka ahdistuvat kuunnellessaan uutisia jne. On hyvä muistaa puheissa ja toimissa kunnioittaa jokaista työkaverina.

Toivon, että pidämme nyt huolta jokaisesta. Esimiesten tulee ottaa asia tarpeen mukaan puheeksi ja työkaverillakin on lupa kysyä työkavereiltaan ja esimiehiltään vaikkapa kysymys: ”Onka kaikki hyvin?” Turvataan työskentelyrauha, kysytään kuulumisia, annetaan henkilöiden puhua, kuunnellaan ja kuullaan, keskitytään arjen tekemiseen. On tärkeää antaa itselle lupa kokea omat tuntemuksensa, tunnistaa ne sekä hengähtää niiden äärelle. Siten saamme mahdollisuuden myös kerätä rauhassa itsemme takaisin työn äärelle niin toimistoilla kuin työmailla. Erityisesti työmaalla työskennellessä on tärkeää, että pystymme keskittymään työhön, jolloin turvataan turvallinen ja tapaturmaton työmaa sekä rakennetaan entistä parempaa yhteisöä.

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.