Rakennuslehdessä 18.11.2016 oli kaksikin henkilöhaastattelua, joissa lyhyesti sivuttiin allianssimallia vaihtoehtoisena toteutusmallina. Itsekin muutamaan allianssimallilla toteutettuun hankkeeseen osallistuneena, en malta olla tarttumatta aiheeseen.
Projektinjohtourakka kehitettiin aikanaan toteutusmalliksi, jossa tilaajaosapuoli vastasi pääosin riskeistä ja urakoitsija haluttiin mukaan hankkeen alkuvaiheessa – tuomaan osaamistaan suunnittelun kustannusohjaukseen ja tuotannonsuunnitteluun.
Sittemmin tilaajat ovat pettyneet huomatessaan, että he eivät ole saaneet sitä mitä ovat tällä toteutusmallilla lähteneet hakemaan. Sen sijaan, että projektinjohtourakoitsijat olisivat keskittyneet kustannusraameihin sopivien ratkaisuehdotusten tuottamiseen, he ovat keskittäneet kaiken tarmonsa tavoitehintaa korottavien lisä- ja muutostöiden kaivamiseen. Syy tähän on ilmeinen – ensin mainittu on paljon jälkimmäistä vaativampaa. Ennakointi ja ratkaisujen löytäminen vaatii huomattavan paljon enemmän ammattitaitoa kuin lisä- ja muutostöiden kustannusvaikutusten laskeminen.
Vuosien myötä, projektinjohtourakointimallit ovat kehittyneet. Ensin urakoitsijalle tarjottiin pelkkiä porkkanoita tavoitteiden saavuttamisesta, seuraavaksi mukaan tulivat sanktiot tavoitekustannusten ylittymisestä ja nykymalleissa on kysymys enemmänkin riskinjaosta kuin mistään palkitsemisesta konsanaan. Näyttää siltä, että kuvitelmat urakoitsijan osaamisen hyödyntämisestä ovat kuihtuneet olemattomiin, sopimuksiin kirjattu tavoitehinta ei olekaan kenenkään todellinen tavoite ja yhteistyö on vaihtunut osapuolten väliseksi kädenväännöksi lisä- ja muutostöistä.
Suurin osa ihmisistä haluaa lähtökohtaisesti tehdä yhteistyötä ja tuoda hyvää hankkeelle, mutta sopimusrakenteilla on aikaansaatu ristiriitaiset tavoitteet ja selvää on, että silloin jokainen osapuoli on pakotettu ajamaan omaa etuaan – kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.
Asiaa on pyritty ratkaisemaan allianssimalleilla, joissa kaikilla hankkeeseen osallistuvilla on yhteiset tavoitteet ja kaikkien yhteinen etu on löytää hankkeeseen soveltuvat ja kustannusraameihin sopivat ratkaisut. Yhteiset riskit ja mahdollisuudet edellyttävät tietysti yhteistä ja yksimielistä päätöksentekoa. Käytettävät sopimusmallit ovat vielä vakiintumattomia ja aika näyttää löytyykö yhteisymmärrys allianssimalleissa käytettävistä sopimusehdoista alan toimijoiden yhteistyönä. Vaarana on, että kukin toimija haluaa turvata omat etunsa ja lopputuloksena syntyvät sopimusehdot, joissa ei allianssihengestä ole jäljellä kuin korkeintaan nimi.
Nyt käytössä oleville allianssimalleille näyttää olevan yhteistä lähinnä palkitsemismallit, joissa lähtökohtana on se, että hyvästä suorituksesta saa paremman palkkion kuin huonosta. Minusta se kuulostaa reilulta – niin varmasti myös monen tilaajan mielestä. Palkitsemiskriteerit tulee olla tiedossa tarjousvaiheessa, ja niiden tulee perustua objektiivisesti arvioitaviin ja mitattaviin suureisiin, jolloin urakoitsijalla on tosiasialliset mahdollisuudet arvioida omaa suorituskykyään ja mahdollisuuksiaan palkkioiden saavuttamiseen. Muussa tapauksessa urakoitsija ei voi huomioida mahdollisia lisäpalkkioita tarjouksensa hinnoittelussa. Ja silloin palkkiot ovat tilaajalle ylimääräinen menoerä – olkoonkin, että näin vasta jos tavoitteet satutaan saavuttamaan.
Mikään ei ymmärtääkseni estä tilaajaa käyttämästä samanlaisia palkitsemismalleja projektinjohtourakoissa. Ja myös niissä on mahdollista sopimukset rakentaa niin, että kaikilla osapuolilla – myös suunnittelijoilla – on samat tavoitteet ja – siten edes teoriassa – mahdollisuus tehdä yhteistyötä niihin pääsemiseksi.
Vierasbloggaaja Kati Tauriainen, toimialajohtaja, NCC
